Nuorgrammatismi

Yksi nuorgrammatismin perustajista, August Leskien.

Nuorgrammatismi (saks. Junggrammatiker; nimityksellä tarkoitettiin alkuaan pilkata edeltäjiään kohtaan ylimielisiksi ja töykeiksi koettuja nuoria tutkijoita[1][2]) oli saksalaislähtöinen kielihistorian koulukunta, joka keskittyi kielten äännehistorian selvittämiseen. Se syntyi 1870-luvulla ja oli vaikutusvaltaisin kielitieteen koulukunta aina strukturalismin nousuun asti 1920–30-luvuilla.[3] Sen merkittävimpiä edustajia olivat Karl Brugmann, August Leskien ja Hermann Paul.

Nuorgrammatismin keskeinen teesi on August Leskienin ja Wilhelm Schererin esittämä väittämä äännelakien poikkeuksettomuudesta analogioita (eli sitä, että sanat muuttuvat samankaltaisten sanojen mallin mukaisesti, esimerkiksi epäsäännölliset verbien taivutukset muuttuvat säännöllisiksi) lukuun ottamatta.[4] Periaatteella pyrittiin luomaan äännehistorian tutkimukseen luonnontieteellisen tarkka pohja. Paulin teoksesta Prinzipien der Sprachgeschichte (1880) muodostui nuorgrammaatikkojen magnum opus ja samalla yksi kielentutkimuksen klassikoista.[5] Siinä nuorgrammaattinen teoria esitetään ”tyypillisimmässä muodossaan”.[4]

Suomessa huomattavimpana nuorgrammaatikkona on pidetty E. N. Setälää,[5] joka toi teorian Suomeen maisterinväitöskirjassaan (1886).[6] Setälä itse kuitenkin kuvaili nuorgrammaattisuutta tutkimukselleen vain ”hedelmälliseksi työhypoteesiksi”[7] eikä koskaan ottanut kantaa teoriaan kokonaisuutena[8].

Lähteet

  1. ↑ Collinge, N. E. 1995: History of historical linguistics. – E. F. K. Koerner & R. E. Asher (toim.), Concise history of the language sciences: From the Sumerians to the cognitivists, 203–212. Pergamon, Oxford.
  2. ↑ Robins, R. H.: A short history of linguistics (4. l.), s. 211. Longman, London, 1997.
  3. ↑ Kelomäki, Tapani: Nuorgrammaattisuuden myytti suomen kielen tutkimuksessa, s. 1. Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos, 2009.
  4. ↑ a b Itkonen, Erkki: Kieli ja sen tutkimus, s. 34. WSOY, 1966.
  5. ↑ a b Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede, s. 40. Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-071-8.
  6. ↑ Itkonen, Erkki: Kieli ja sen tutkimus, s. 36. WSOY, 1966.
  7. ↑ Setälä, E. N.: Suomen passiivista. Virittäjä 19: 129–139, 1915.
  8. ↑ Kelomäki, Tapani: Nuorgrammaattisuuden myytti suomen kielen tutkimuksessa, s. 32. Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos, 2009.
Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.